Kahleista noussut,
ajatus vapaudesta,
kiiri sellin seinillä,
jälleen tänä iltana.
Aamut laskeutuneet,
yöt hiljenneet.
Niinkuin ennenkin.
Aina.
Metallin kalina,
kaikuu kipoille asti,
kun raahaudun kohti,
elämäni oljenkortta.
Ateria ei tasoltaan,
täytä vaatimuksia,
valittavan kehon.
Ympärillä mumiseva piiri,
odottaa aikaansa.
Laskettuani omani,
ne hyökkäävät.
Kuin eläimet,
otettuani omani.
Ei ravinto minulle ole.
Ei ole koskaan ollutkaan.
Ne vain,
eivät halua,
koskea minuun,
tuntea minua,
kuulla minua,
tai edes nähdä,
niin luulen.
Välttelevät samankaltaiset,
piirien reunoilla,
pyörivät kehää.
Nousen ylös,
puen takkini,
ja palaan töihin.
Kohta onkin jo lounastauko.
