Vanhasta melanko_liinaa

Lakanat olivat liilat.


Aikamme oli jälkeen yhdeksän,
mutta ennen tuntia,
kymmenen jälkeen.


Se oli hyvä aika.


Silmämme hiekassa,
peittomme yön väreissä,
kiinnityin elektroniikkaan.


Etsin egoani.


Lasinen tila,
sen seinä kasvattaa lämpöä.
Siksi peitteet seinän varjoksi.
Jotta uni voisi jatkua.


Kahvin seuraan,
kuitenkin päädyin.
Laatikkomeren läpi,
muuttolintujen talossa.
Etelään ne matkaavat.


Ainakin sillä tavalla,
olemme samanlaisia.

Ajasta

Sen tietää.


Ajat muuttuvat,
muotoutuen sykleiksi,
kiertyneiksi paloiksi,
kokonaisuudesta.


Ommel kerrallaan,
kasautuu linja,
joka kaikkialla,
yritetään värittää,
elämäksi.


En tiedä aikojen kulkua,
en tunne ajan vaihtoa,
totuuden muutosta.


Minähän olen,
vain ihminen.


Ymmärrän ymmärrykseni sisässä,
siinä ajassa,
jonka maailmalta saan.


Sen kanssa on elettävä.
Kuten itsensä.


Kuitenkin,
tiedän ajan vaihtuneen.


Ystävä myi moponsa,
kaikkien vuosien jälkeen,
kauas pois,
hyvästelemättä.

Enkä anna.

Anna mä meen.


Anteeksi, kun annoit lähteä.


Anna lähteä.


Antaisitko mennä,
viimeisen kerran,
olisitko antamatta antaa?


Annoit aneen jatkoista,
annin uuteen alkuun.


Miksi annoit asioiden mennä?


Miksi annoit antaa,
kaiken ajastani.


Palasia anteeksiannosta,
anna anteeksi.


En edes tunne,
ketään Annaa.

Se oli niin.

En taidakkaan uskoa.


Kuultuani sadoittain tarinoita,
tuhansia sivuja,
samoja kertomuksia.


Annoin uskoni hajota.


Silitin harmaantuvaa sivua,
koetin tuntea tarinaa,
haluten palata menneeseen.


Mikä lapsi silloin olinkaan.


Kai niistä sivuista,
löysin palasia jostain,
kaukaisesti tutusta.


Halusin kai vain palata.


Kuitenkin,
jokaisen tarinan on aika,
jossakin vaiheessa,
kuihtua pois.


En uskonut kirjoihin enää.


Kansi huokaisi,
kun niteet syleilivät toisiaan,
luoden allekirjauksen tarinaan,
piirtäen veteen viivaa.
Sitoen uskoni sirpaleet,
viimeistä kertaa.


On helppoa olla uskoton.