Kun metsä lakkaa vastaamasta eksyneen huutoon,
kuule minut.
Kun tuuli kuiskailee kertomuksia nukkuvista meristä,
tunne minut.
Kun rotat satavat peltikattoihin verisiä jälkiä,
muista minut.
Anna vuosien pestä kaikki pois kuin aallot jotka imevät rannat kuiviksi.
Jos me sataisimme sääolojen mukana,
vaaleina noroina pitkin aikaa,
täyttyisikö helvetti jokaisesta pisarasta.
Toimien mukaan,
jokainen virasto antaa hikensä valua alas.
Satojen ja tuhansien järvien pinnat,
tippuvat ylösalaisin toisiaan vasten.
Junat täyttyvät ensin matkustajista ja sitten vedestä ja sitten kyynelistä ja sitten vedestä ja lopulta millään ei ole mitään eroa.
Kun lautturi kohentaa rusettiaan,
junalla on enää yksi määränpää.
Se eli.
En ikinä täysin ymmärtänyt miksi se oli saapunut tänne. Se tuntui kaikin tavoin niin järjettömältä, niin sattumanvaraiselta tapahtumalta, etten niissäkään hetkissä, joissa painajaiseni ottivat edes hieman lempeämmän muodon, löytänyt mitään, joka olisi allekirjoittanut jotain järkevää ajatusta tästä kaikesta. Se on outoa, että näiden loputtomilta tuntuvien hetkien jälkeen ainoastaan hulluus tuntuu miltään, jota mielen tuomien lopputulosten meri olisi ohjannut oikeaan suuntaan. Hulluus oli sen muoto, se minun on sanottava. Puhdas, palava, mieletön järjettömyys, joka kahlitsee kohtaavaan sen kynsiin ainiaaksi. En usko, että se olisi ollutkaan muuta, vaikka kaiken alussa niin kuvittelinkin. Optimismi antoi hetkellisen heikkouden, jota kadun ja josta kärsin nyt ikuisuudelta tuntuvat sekunnit.
Kuulen sen äänen. Kaikuna, ajatusteni seassa. Se kertoo kaiken niin oikein, niin selkeästi ja ehjästi että sen järjettömyys muotoutuu kaiken rationaalisen kumoavaksi mahdiksi. Enkä minä edes ymmärrä sitä. Se on kuin istuisi vanhemman veljen seurassa. Ihaillen ja kunnioittaen, uskoen hänen sanojaan vaikka en tosissani edes ymmärtäisi mitä hän puhuu. Latinaa, vertauksia ja outoja sanoja. Silti ne tuntuvat todelta, totta kai ne ovat. Ne ovat sen sanoja. Tarinoita niin syvältä, etten uskalla avata silmiäni nähdäkseni sinne. Jopa huvittavuuteen asti yritän kääntää sitö pois. Kauemmas synapsieni lukoista, pois kaikista niistä kalvoista, jotka pitävät mieleni kasassa. Sen käsissä ne eivät kuitenkaan tarkoita mitään.
Se on niin lähellä.
Kaikki tuntuu unelta. Minä vaivun, minä lepään siihen, etten uskalla liikkua lihasten mukana. Se hengittää aivan kasvojeni myötä, vaikka se on metrien päässä vaalealla seinällä. Sen raajat, ne raajat joita en ole syvimmissäkään sekaisuuksissani haluaisi kohdata, raapivat jälkiä asuntooni. Ne merkit, se sanoi. Ne merkit ne merkit ne merkit. Se taisi ollakin ensimmäinen asia, jonka siltä selkeästi ymmärsin. Niissä oli jotain hirveää, jotain niin vanhaa että kaikki, mitä ihminen on tällä planeetalla, tällä ajalla tehnyt tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä. Se on vanha kuin aika. Se oli täällä niin pitkään. Herrani, armahda minut. Anna minun mennä. Anna minun mennä. Anna minun. Ne silmät. Ne ovat siinä. Se on siinä. Se on lähellä. Jumala anna minun mennä. Se saapuu. Merkit, ne merkit. Se saapuu, se saapuu. Kauhun silmät mereltä. Se saapuu. Anna minun mennä. Se nousee mustasta suosta, se liikkuu jo pelloillani. Sadat jalat, ne kuuluvat katollani. Anna minun mennä. Älä päästä sitä sisään. Se tulee. Se tulee. Anna minun mennä.
Kehossa on kaksi viemäriä:
Fyysinen ja mielen henkilökohtaisin,
sen oma.
Plasmat ja nesteet,
suontensa rännissä värjäten putket ruosteen osasilla.
Magneetti varpaissa seuraa lihaa.
Savu ohjaa sen väärään suuntaan.
Likvor 500ml,
milligrammat ovat siinä tarpeettomia.
Se kaikki on matematiikkaa,
tiedon rakennetta ja empiiristä aikaa.
Droppaisin nimen,
jos tietäisin yhtäkään.
Ajaisin lukin aivoistani,
jos seiteillään ei olisi niin paljon merkitystä.
Metalli pakenee lihaa,
kehon ollessa elävien kone.
Rauta sulaa massaa tippoina,
rattaat nakertavat kun kaikki sammuu.
Vetoköysi on kinnikkeeksi varsin hyvä.
Toiseen päähän tahto ja mieli,
toiseen intosi ja himosi.
Toinen niistä pettää joskus.
Ja sen jälkeen tulee aikuisuus.
Minä tein,
ja se viilsi vastaan.
Vastakarvaan,
astuin hetken harhaan jossa roikuin kukkien tavoin.
Hukkuen kaikilla merillä,
polvet verillä pyysin että antaisit sen mennä menojaan.
Ja sinulla oli aina kiire.
Talossani aika käy vain kahvilla lauantaisin.
Mustana, ja sokeria kaksi palaa.
Hengitä aika kun on olla taas kuumeinen ilman tautia jaksan astella muutaman vartin pidemmälle kun aika on matkan summa seitsemän euroa ja kolmekymmentä senttiä sisälläsi ei ollut minä.
Vesi jaksaa kuivua,
sillä tiskit ovat vain ajoittain kosteat.
Kokemukseni on empiirinen,
ja siksi juuri ehkä väärä.
Sillä lasi on vain atomia ja atomit ovat sidoksia ja sidokset ovat lasia ja rautaa ja koneita.
Kovin kokeneita.
Jos seinät olisivatkin savua,
puhaltaisin ne kaikki olemattomiin.
Jos taivas ei olisi tähtiä,
iskisin sen pienille rei'ille.
Jos uskoisin taas hetken,
millään sillä ei olisi merkitystä.
Kun se jättää,
on aika häipyä.
